Irmeli Aro: Neljännestä identiteetistä #ple4identity

#DCL2010 Vanajanlinnassa 2.-3.11.2010 – mutta sitä ennen huomenna nettiajan kansalaisyhteiskunnan etäleiritulille

Posted in Uncategorized by Irmeli Aro on lokakuu 5, 2010

Linkki 3.11. ohjelmaan – mukana esitykseni Intohimo kompetenssina – miten se toteutetaan käytännössä #mikroduuni -verkoston tuella?

Tiivistelmä

#Mikroduuni -verkosto on syntynyt siten, että eri aloilta ja hyvin monipuolisen ja toisistaan poikkeavan työ- ja koulutustaustan omaavat ihmiset ovat kukin viime vuosina aktivoituneet jossakin sosiaalisessa verkostossa. Innostumisesta on kasvanut inspiroituminen ja sen imussa on opeteltu käyttämään sosiaalista mediaa. Valtaosalla jäsenistä on kurkistusviestintätekniikalla päivittäin käytössä yli 20 sosiaalisen median työvälinettä. Tietotekniikka ei verkostolle tarkoita enää koneita, joiden äärelle mennään istumaan jonkin työskentelyrupeaman ajaksi. Tekniikka on pirstaloitunut toimintakulttuureja uudelleen muotoilevaksi tavaksi ajatella mobiilisti ja ubiikisti toisten kanssa päivittäin ääneen. Innostuminen, inspiroituminen ja yhteisöllisyyden imu ovat tiivistyneet intohimoksi jakaa omaa kehittymisprosessia ja tukea toisia muodostumassa olevia emergenttejä verkostoja sosiaalisen ja verkostoituneen aikakauden edellyttämien sosiaalisen transformaation taitojen ymmärtämisessä, käyttöön ottamisessa ja arkipäivän hyödyntämisessä.

Kuva: CC Irmeli Aron Flickr

Tammikuussa 2010 toteutettu Innovaatiojuna oli Suomen ensimmäinen sosiaalisessa mediassa itseorganisoitunut epäkonferenssi. #Mikroduuni -verkosto on yksi Innovaatiojunassa syntyneistä jatkoprosesseista. Sen käynnistämiskokous pidettiin Sitran tarjoamissa tiloissa viime maaliskuussa. #Mikroduuni -verkoston tarkoitukseksi kiteytyi opetella avoimen ja verkostoituneen aikakauden yhteistyötaitoja ja soveltaa niitä avoimeen oppimiseen ja työllistämis- ja työllistymiskynnyksen madaltamiseen. Innovaatiojunassa pohdittiin verkoston syntymekanismia, ja taustalle löytyi ainakin kahden vuoden erityisesti Jaiku -verkostossa alkanut prosessi. Moni myös sanoi, että tunnistaa noin kuuden vuoden ajan hakeutuneensa nyt löytyneiden kaltaisiin verkostoihin sekä tavoitelleensa tämän uuden toimintakulttuurin oppimista. Verkostoon pääsee mukaan heittämällä ajatuksiaan ja ideoitaan vaikkapa Qaikun tai Twitterin kautta ja yllättymällä missä joku ottaa kopin ja jatkaa ketjua. Tämä toimintaohjeena hämmentää. Verkostoitumisen toimintaohjeistukselle tai prosessin tarkistuslistalle on ajankohtaista tilausta.

Intohimo kompetenssina -esitys tähtää siihen, että se olisi yksi etappi mikroaskelilla verkostoitumisen ja sitä kautta sosiokulttuurisen organisaatio-oppimisen käytännön prosessin näkyväksi ja läpinäkyvämmäksi tekemisessä. Tavoitteena on myös kokeilla konkreettiseen jatkoon johtavan mikrostrategian luontia esityksen aikana. Intohimo kompetenssina on organisaatioiden oppimisen nouseva trendi, ja se tiivistää sitä, mistä #mikroduunissa on kyse. Intohimo on organisaatioissa olemassa hiljaisena tietona. Sosiokulttuurinen oppiminen, sosiaalinen transformaatio ja omista vaikutusmekanismeista tietoiseksi tuleminen tuntuvat kaukaisen teoreettisilta, kun kysyy: ”Miten ne liittyvät juuri minun organisaationi tai tiimini lähitulevaisuuteen?”. Ne ovat kuitenkin yleisimmin käytössä olevien laatujohtamis- ja laadunvalvontaprosessien taustalla ja kulmakivinä. Organisaatioidemme toiminnassa nämä kulmakivet on jätetty hiljaisen tiedon varassa kuljetettaviksi ja uusille työntekijäikäluokille siirrettäviksi. Kohti avoimempaa ja läpinäkyvämpää globaalia ja lokaalia toimintaympäristöä siirryttäessä pelkkä hiljainen tieto ei enää riitä. #Mikroduuni -verkosto tavoittelee hiljaisen tiedon ja siellä mukana kuljetetun intohimon käyttöönoton esteiden näkyväksi tekemistä ja niiden asteittaista poistamista.

#Mikroduuni -verkosto pyrkii vaikuttamaan ennen kaikkea käytännön tasolla, mutta toiminnan tukeminen tutkimustiedolla on myös tärkeä arvo. Tähän mennessä eniten kansainvälistä huomiota kerännyt taustatutkimus, jota #mikroduunissa hyödynnetään on Intercultural Learning in the Internet -nimellä toteutettu EU -hanke. Kun sen loppuraporttia esiteltiin tulevaisuudentutkijoiden kansainvälisessä konferenssissa Helsingissä 2005, palautekeskustelussa sanottiin, että hankkeella on konferenssissa esitetyistä pisimmälle viety käytännön transformaation oppimisohjelma. Viidessä vuodessa kulttuurienvälisen oppimisen työvälineeksi on muun muassa kanadalaisten yliopistojen aloitteesta esitelty massiiviset avoimet – organisaatioille ja tiimeille ilmaiset – verkosto-oppimisohjelmat. Tämä maailma on vielä englanninkielinen. Yksi #mikroduunin oppimistavoitteista on näiden ohjelmien kasvava hyödyntäminen Suomessa. Isot mahdollisuudet ovat jo valmiina olemassa.

#mikroduunin aika on myös huomenna, kun Tampereella vietetään Nettiajan kansalaisyhteiskunnan leiripäivää . Etäosallistu tästä. Ihmisten näkeminen on aina huizaa, mutta yllättävänkin usein etäosallistumisen jälkeen jää tunne, että sai niin paljon enemmän irti… Tule mukaan kokeilemaan etäosallistumista huomenna!!!

Kohti muutoshalukkaampaa Suomea -Menetelmä on: Joka päivä vähän

Posted in Uncategorized by Irmeli Aro on syyskuu 13, 2009

Kuinka todellista on päätöksiä tekevän organisaation kiire?

Tällä viikolla puhuttivat vanhustenhoidon olosuhteet. Kirjoitettiin mm. että kiire tekee kyyniseksi. Lauantain Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Marjut Lindberg kirjoittaa, että vanhukset tarvitsevat oman hoitolakinsa (Merkintöjä, pääkirjoitussivu). En yhtään yritä kiistää, että kiire on epätoivoinen, jos työvuorossa on kerta kaikkiaan liian vähän hoitajia. Todellinen kiire on kuitenkin resursseista päätöksiä tekevillä organisaatioilla suhteellinen käsite – joka heijastuu varmasti koko palveluketjun onnistumiseen. Jouduin itse elämään läpi 3,5 vuoden sähläysepisodin perusturvan asiakkaana hakiessani lakisääteisiä palveluja vaikeavammaiselleni pojalleni. Toimin tuolloin kehitysvammaisten ja omaishoitajien etujärjestöissä ja sain lukea ja kuulla paljon vastaavia tapauksia eri puolelta Suomea. Lakien säätäminen ei ole auttanut, koska niiden noudattamisella ei näytä olevan mitään väliä. [Em. prosessi on listattu tämän kirjoituksen lopussa.]

Yhden henkilön keskitetysti alihankintana ostettavaa hoitoa koskevaa yhtä päätöstä tehtiin siis 3,5 vuotta. Onko organisaatiolla – eli sen jäsenillä – joka käyttää moninkertaisen – viittaamassani tapauksessa jopa ehkä monikymmenkertaisen ajan verrattuna siihen, miten asian voisi hoitaa – kiire? –No TAATUSTI on!!! Luin mielenkiinnolla Marjut Lindbergin huomion siitä, että ”informaatio-ohjaukseksi nimetty sähköpostikirjeenvaihto” kaikkien vanhusten hoidosta vastuuta kantavien eri organisaatioiden välillä ei riitä – pohdin tätä ilmiötä aiemmassa kirjoituksessani ”pimennosta pimentoon viestimisenä”.

Kuva: Irmeli Aron Flickr

Osaako päättäjä eritellä päättämiensä asioiden käytännössä toteutattamisen vaiheet?

Osallistuin vuosikymmen sitten silloiseen erikoisalan alihankintasopimuksiin liittyneen työni vuoksi sopimustekniseen koulutukseen Englannissa. Näkökulma oli globaali. Kouluttaja kertoi, että siihen asti alihankintasopimukset oli tehty niin, että neuvottelijat / allekirjoittajat eivät tiedä yhtään, mitä palveluita käytännössä toteutettaessa tapahtuu. ”Palveluprosessi vain lähtee vyörymään eteenpäin.” Näyttää pitävän ainakin Suomessa edelleen paikkansa.

Kertomani prosessi on osoitus siitä, että taito tehdä yhteistyötä on hukassa. Sen miettiminen loksautti ajatuksiani eteenpäin sosiaalisen median suhteen – se sisältää todella isoja mahdollisuuksia. Yksi keskeinen asia sosiaalisen median käyttöön otossa työyhteisön ja työyhteisöjen välisessä viestinnässä on sähköpostilla + liitteillä toimimisen lopettaminen. Perusturvan toiminnasta kertovan tapahtumalistani sisältö muuttuisi radikaalisti, jos yhteistyön tekemisen ja yhteisöllisen päättämisen taidot olisivat olleet hallussa. Tähän sosiaalisen median välineet tuovat uudenlaisen mahdollisuuden. Välineet yksin eivät muuta mitään, mutta kun siihen kytketään ohjattu, johdon ja kouluttajien oman toiminnan ja esimerkkien tukema tapojen ja asenteiden muuttaminen askel askeleelta – joka päivä vähän – niin muutosvoima sähläyksen vähentämiseen on ratkaiseva.

Muutoshalukkuuden oppiminen on jätetty suomalaisesta laatukoulutuksesta pois!

Helsingin Sanomissa kerrotaan tänään RISC –asenne ja arvotutkimuksesta, johon osallistui tuhansia suomalaisia (s. D2). Aikaisempien tutkimusten mukaan suomalaiset ovat edustaneet muutoshalukkuudessa Euroopan varovaisinta laitaa. Viimeisimmän tuloksen mukaan suomalaisten muutoshaluttomuus on lisääntynyt entisestään. Artikkelin lopussa kiteytetään muutoshaluttomuuden merkitys – uudet (liike)ideat lähtisivät siitä, että uskallettaisiin luopua pysyvyydestä ja ottaa riskejä.

Tämänhetkinen laatu- ja kehittämisajattelu on lähtöisin 1980 –luvulta. Sen mukaan halutaan hankkia uusi järjestelmä tai sovellus – ja sitten kaikki on kunnossa. Olen osallistunut joitakin vuosia sitten lukuisiin tämänkaltaisen ajattelun mukaisiin yrityskoulutuksiin – mikään ei koskaan muuttunut tai tullut kuntoon. Sitten taas seuraavaan vastaavaan koulutukseen… Kun aloin perehtyä teoriapuoleen tarkemmin, olin hämmästynyt siitä, että transformaatio mainitaankin ihan keskeisenä sisältönä. ”Transformaatio on jokaisen organisaatioon kuuluvan tehtävä.” (Deming 1982). Transformaatioon kuuluu muutoshaluttomuudesta luopumisen oppiminen.

Kohti sitkeää ja periksiantamatonta asioiden yhdessä hoitamisen opettelemista

Aiemman postini toisessa kappaleessa viittaamassani kirjoituksessa summataan, että yhteistyön ja vuorovaikutuksen oppiminen vaatii systemaattista, pitkäkestoista ja (organisaation) läpäisevää oppimista. Tämä meillä on nyt Suomessa edessä! Ainoa keino on ruveta itse tekemään ja harjoittelemaan. Joka päivä vähän.

Kuva: Irmeli Aron Flickr

[Listaa siitä, miten alussa viittaamani päätösprosessi eteni kolmen ja puolen vuoden ajan:

-Palvelut oli tarkoitus muuttaa niin, että kotikunta ostaa ne keskitetysti alihankintana tietyltä palvelu- ja tutkimuskeskukselta – tätä oli valmisteltu hyvässä hengessä.

-Kun tuli päätöksenteon aika, päätöksiä annettiinkin useampi – keskenään ristiriitaisia.

-Ainoa lainmukainen tapa tehdä em. päätöksiä on laatia Ertyishuolto-ohjelma (EHO) – laki EHO:sta oli tullut voimaan yli 20 v. aikaisemmin. Poikani oli ensimmäinen, jolle kunnassa EHO laadittiin, koska osasin sitä vaatia. –Jälkeenpäin asiaa katsellessani ymmärrän, että päätöksenteko meni sähläykseksi, kun yritettiin kuroa umpeen yli 20 v. kuilua – EHOhan puuttui jokaiselta kunnan kehitysvammaiselta. Lisäksi kehitysvammaneuvolatoiminta oli lakkautettu ja siirretty kunnille yli 10 v. aikaisemmin – kyseinen kunta oli jättänyt sen kokonaan järjestämättä.

-Seuraavaksi ilmoitettiin, että kaikki palvelut poistetaan. Perustelu oli, että vastaava viranhaltija käyttää valtaansa pyörtää päätöksiä.

-Valitin Lääninhallitukseen ja sain erittäin seikkaperäisen perustelun siitä, miten kunta oli em. tavalla toimiessaan rikkonut seitsemää (7) eri lakia. Edellinen valitusaste oli ollut Perusturvalautakunta, joka oli pitänyt päätökset sellaisenaan voimassa. Olin selvittänyt, että Lääninhallitus voi ainoastaan kumota päätöksiä – sitten ne palautuvat samalle päättäjälle uudelleen käsiteltäviksi.

-Uudessa kotikunnassa palvelut ostettiin samalta alihankkijalta – ja siten kuin edellisessä oli alun perin suunniteltu. Prosessiin tuli kuitenkin vaiheita, jolloin sain – aina eri henkilöltä – puhelimitse tai sähköpostilla tietoa isosta odotettavissa olevasta muutoksesta, jopa mahdollisesta päätöksen pyörtämisestä, asioissa olevan jotain hämminkiä, jotain mihin vastuuhenkilöä ei löydy jne.

-Yllättäen uutta päätöstä / muutosta olikin valmisteltu lähes valmiiksi täysin minulle siitä kertomatta. Se merkitsi kuitenkin käännöstä paitsi lakisääteiseen, niin myös erittäin toimivaan suuntaan. Päätös asiasta kuitenkin viipyi ja viipyi. –> Vaikka lopputulos olikin hyvä, päätöksen vatkaamisaikaan sisältyi kuukausien ja kuukausien jaksoja, jolloin ei ollut mitään tietoa, mitä mahdollisesti ollaan taas epäämässä.]